HESS, ANNETTE: Tulkki

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Deutsches Haus

Suomennos: Pirkko Roinila

On kolmas adventtisunnuntai vuonna 1963 Frankfurtissa. Eva Bruhns on jo luullut jäävänsä vanhaksipiiaksi, mutta nyt varakkaan perheen perillinen Jürgen Schoormann on saapunut tutustumaan hänen perheeseensä. Eva toivoo nopeaa kosintaa. Äiti ja isä ovat epäileväisiä, sillä suuren postimyyntifirman johtajana Jürgen elää ihan eri maailmassa kuin hieman arveluttavalla alueella sijaitsevan ruokaravintolan omistajan tytär.

Jännittävä ilta keskeytyy Evan kannalta kiusallisesti, sillä hänet kutsutaan syyttäjänvirastoon tulkkaamaan puolaa puhuvan miehen haastattelua. Eva hallitsee puolaksi lähinnä talouselämän sanaston, joten käännös menee ensin metsään totaalisesti: ”suurin osa vieraista oli valaistunut”. Lopulta löytyy oikea tulkinta – ja se on Evalle kuin isku vatsaan: ”me löysimme suurimman osan vangeista kaasuun tukehtuneina”.

Evaa pyydetään toimimaan puolalaisten todistajien tulkkina oikeudenkäynnissä, jossa syytettynä on Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirin keski- ja alhaisen tason upseereita ja virkailijoita. Eva ei ole koskaan kuullutkaan tällaisesta paikasta eikä ensin ole uskoa todeksi kertomuksia siellä tehdyistä raakuuksista tai siellä kuolleiden lukumäärästä. Äidistä, isästä tai isosisko Annegretistä ei ole mitään apua, sillä he kieltäytyvät ehdottomasti keskustelemasta asiasta.

Jürgen puolestaan suhtautuu kihlattunsa työhön kielteisesti, koska se saattaa järkyttää tämän ”heikkoa hermovarustusta”. Mies oli olettanut voivansa määrätä tulevan vaimonsa tekemisistä, joten oikeudentajun ja myötätunnon ajaman Evan jääräpäisyys  on paha takaisku avioliiton suunnittelussa. Pystyykö kovin vanhoilliselta tiukkapipolta vaikuttava Jürgen muuttumaan?

Oikeudenkäynnin aikana Eva alkaa yhä selvemmin tuntea, että hänellä on Auschwitziin jonkinlainen yhteys. On hämäriä muistikuvia ihmisistä, käsivarteen tatuoidusta numerosarjasta, jyrkkäkattoisesta talosta. Menneisyyden salaisuuksista ei voi loputtomiin vaieta, mutta miten ne paljastuttuaan vaikuttavat ihmisten elämään?

Kirjassa on siteerattu sanatarkasti Frankfurtin oikeudenkäynnissä käytettyjä puheenvuoroja, joskin eri henkilöitä yhdistellen. Todistajien kokema tuska kuvastuu heidän kuvaillessaan sitä, miten raakalaismaisesti ihminen voi kohdella toista ihmistä. Tätä vastaan asettuu syytettyjen – tavallisen tuntuisten perheenisien. aviopuolisoiden ja kunnioitettujen kansalaisten – täydellinen paatumus ja tekojen kieltäminen. Osa yleisöstäkin asettuu syytettyjen puolelle.

Mutta nuo pukuihin ja hillittyihin solmioihin sonnustautuneet miehet vain katsoivat Cohenia joko halveksuvasti, huvittuneesti tai välinpitämättömästi. Pedoksi kutsuttu syytetty numero neljä, jolla oli vanhan simpanssin kasvot, piteli jopa kättään nenän edessä kuin torjuakseen löyhkän.

Eivät ne mitään paholaisia ole. Ne ovat vain ihmisiä. Ja sehän siinä niin hirveää onkin.

Onko syyllisyydessä aste-eroja? Kuinka raskaasti syyllinen on se, joka noudattaa vain esimiehensä käskyjä? Onko pikaistuksissaan tappanut ihminen häntä syyllisempi? Mille asteikolle sijoittuvat ne, jotka kyllä näkevät pahuuden ympärillään, mutta perhettään suojellakseen pysyttelevät sivussa?  Entäpä muita vahingoittava ihminen, jolla selvästikin on jokin psyykkinen sairaus?

Tulkki on hyvä lukuromaani. Se käsittelee karun realistisesti natsien tekemiä julmuuksia, mutta sisältää myös rakkautta ja jännitystä. Sujuvasti kirjoitettu teksti ja kirjan taidokas rakenne vievät lukijan mukanaan.

Annette Hess (s. 1967) on käsikirjoittanut useita lähihistoriaa käsitteleviä televisiosarjoja, joista Rakkautta Berliinin muurin varjossa (Weissensee) on esitetty Suomessakin. Tulkki on Hessin esikoisromaani.

VUORI-KEMILÄ, ANNE: Mustaa jäätä

Kustantaja: Karisto 2020

Mustaa jäätä -teoksen ensimmäisessä luvussa Oulussa opiskeleva Antti saapuu osallistumaan entisen naapurinsa Elffin syntymäpäiville. Järkytyksekseen hän löytää sekä syntymäpäiväsankarin että tämän kanssa asuvan Gulffin kuolleena. Mitä on tapahtunut?

Lähdetään liikkeelle Antin lapsuudesta. Taloyhtiössä Elffiä ja Gulffia vieroksutaan, mutta pientä Anttia he kiehtovat. Elffi jakelee avokätisesti omenia ja Pectus-pastilleja, mutta on rellestämisensä ja kohtaustensa vuoksi myös häiriöksi. Yrmeän Gulffin kohdalla taas kiinnostaa Mersu, jota Antti auttaa puunaamaan, vaikka tietääkin saavansa paljastuessaan isältä selkään. Isäänsä uhmaten Antti lähtee Gulffin mukana jopa tapaamaan Elffiä salaperäiseen Piiriin, jonka kuvittelee vankilaksi. Paikka osoittautuu mielisairaalaksi. Nyt paljastuu sekin, että Elffin oikea nimi on Siiri ja Gulffin Raili.

Naiset ovat tavanneet kirjastossa, jossa Raili on ollut asiakkaana ja Siiri sijaisena. Näennäisesti he hakevat tietoa sienistä, mutta tosiasiassa raketavat pohjaa syvemmälle tutustumiselle. Kumpikin on kiinnostunut, mutta Raililta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä, jotta hauras ja arka Siiri uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen ja uhmata yksinvaltaista aviomiestään.

Minä kysyin, oliko kävelyteillä mustaa jäätä, helpostikaan ei huomaa, etenkin jos on liukkaat jalkineet. Nainen vilkaisi kenkiään, sanoi että on pitävät pohjat.

Eletään 1950-lukua, jolloin laki ja asenteet ovat kaukana nykyisestä. Tuolloin kaatumatauti katsottiin tylsämielisyyteen johtavaksi perinnölliseksi sairaudeksi, joka lain mukaan estää avioliiton ja toisaalta toimii perusteena avioeroon. Lesbous puolestaan oli täysin luonnotonta. Siiriä vastaan kääntyy sekä sairaus että sukupuolinen suuntautuminen - lopputuloksena ero ainoasta lapsesta, Timosta.

Raili uskoo olevansa pariskunnan voimakkaampi osapuoli niin henkisesti kuin fyysisesti ja suojelee Siiriä kuin lasta. Ikävien asioiden salailu saattaa kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi, samoin äkkipikaisuudesta johtuvat harkitsemattomat teot. Siiri on yllättävän vahva hänelle tärkeissä asioissa – ja tärkein niistä on oma lapsi. Pojan välinpitämättömyys ja etäisyys eivät äidin rakkautta vähennä eikä siihen kannata kenenkään puuttua. Edes Railin.

Mustaa jäätä -romaanissa vuorottelee kolme kertojaa: Raili, Siiri ja Antti. Antti on lapsesta asti kuulunut Railin ja Siirin elämään ja toimii aikuisena jonkinlainen viestinviejänä ja yhdyssiteenä eri osapuolten välillä. Hän näkee tapahtumia ja tietää salaisuuksia. Kaikessa tässä piilee jo siemen hänen tulevaisuudelleen, haaveelleen kirjailijanurasta.

Ajankuvaakin kirjassa tulee miltei vaivihkaa. Miten Siirin ja Railin lapsuudessa ja nuoruudessa suhtauduttiin erilaisuuteen? Oliko eroa kaupungin tai maaseudun välillä? Millainen oli naisen asema? Antti elää lapsuuttaan 1950-luvun loppupuolella työläisperheessä, missä vihataan herroja, mutta arvostetaan silti koulutusta ja akateemista uraa. Mies on perheen ehdoton pää täälläkin.

Mustaa jäätä on sävyltään karu ja surullinen, mutta on siinä kyllä yllättävän paljon huumoriakin. On hurjiin mittasuhteisiin laajenevia tapahtumia. On osuvia lauseita. On hyviä henkilöhahmoja, joista etenkin Gulffi on mielenkiintoinen särmikkyydessään. Kirjailija kuvaa ymmärtäen henkilöidensä ajatuksia ja hienoisia mielenliikahduksia epäluulosta toivoon ja vihasta rakkauteen. Uskottava ja vaikuttava psykologinen romaani.

KÄNNÖ, HEIKKI: Runoilija Eli miten veitsellä filosofoidaan

Kustantaja: Sammakko 2020

Heikki Kännön (s. 1986) teos Runoilija yhdistelee juonessa keskenään Goethen näytelmää Faust, Bizet’n oopperaa Carmen, Leroux’n kauhuromaania Oopperan kummitus ja Wilden romaania Dorian Grayn muotokuva. Kirja ammentaa myös 1800-luvun loppupuolen suurista saksalaisista ajattelijoista Friedrich Nietzschestä ja Rudolf Steinerista.  Taustalla häämöttää Hieronymus Boschin maalaus Himojen puutarha ja musiikkina soi Richard Wagnerin Nibelungen.

Filosofian opiskelija Aurelian Benn uhoaa berliiniläisessä tavernassa lyövänsä kaikki kirjallisuuden nerot laudalta, jos vain löytää oikean aiheen. Seuraavana aamuna hän sitten heti herättyään kirjoittaa kuin huumattuna Faustin kirous -runoelman, joka nostaa nuorukaisen kirjallisuuden suurlupausten joukkoon. Uutta teosta Aurelian ei kovasta yrittämisestä huolimatta saakaan enää aikaiseksi. 

Vuonna 1888 tapaamme pahoinpidellyn ja sekavan Aurelianin Ranskaa kiertelevän saksalaisen teatteriseurueen leirissä. Hän voisi hyvinkin olla Le Poète eli mies, jonka jäljiltä lähitienoolta löytyi runojen lisäksi myös nuoren naisen ruumis, mutta toisaalta hän on niin kaunis ja viehättävä että teatterilaiset ottavat hänet epäilyistään huolimatta hoiviinsa. 

Aurelian ei kauan tyydy muokkaamaan tekstejä teatteriseurueelle, vaan jatkaa matkaansa. Hänet nähdään milloin Italiassa ja milloin Sveitsissä tai Saksassa. Hän toimii filosofi Friedrich Nietzschen apulaisena ja tekstien puhtaaksikirjoittajana. Hän tapaa lempeän Rudolf Steinerin ja pelottavan Elisabeth Förster-Nietzschen, Friedrich Nietzschen arjalaista rotuoppia fanaattisesti kannattavan sisaren.

Ennen kaikkea Aurelian tutustuu Heinrich von Grüngeniin, jonka suurisuuntaisissa suunnitelmissa hän on yksi osanen. Heinrich on pirullinen hahmo, joka manipuloi ihmisten mieliä pyrkiessään alistamaan nämä tahtoonsa. Hän käyttää syöttinä ihmisten suurimpia unelmia ja alhaisimpia haluja. Hänen tavoitteenaan on kaaos ja tuho. Hänenkö syytään on, että Aurelianilta katoaa sydämen palo?

Tarve tuottaa taidetta… kirjoittaa runoja… se tarve on yhtä kuin sydän. Se pistää veren liikkeelle. Se tulvii suoniin. Ja kun sitä ei ole… mitään ei ole. On eri asia menettää kirjoittaminen kuin menettää kirjoittamisen sydän.

Kirjan loppu ennakoi Heinrichin voittoa. Elisabeth Förster-Nietzsche on saanut muokattua veljensä tekstit oman ideologiansa mukaisiksi eli nationalismia ja puhdasta arjalaista rotua ihannoiviksi, kansallissosialismi on aloittanut voittokulkunsa Saksassa, maailmalaajuinen sota alkamassa. Liekit uhkaavat nielaista suurten ajattelijoiden perinnön. Hieronymus Boschin taulun painajaismainen osuus on heräämässä eloon.

… näköalojen kaventaminen ja historiattomuuden lietsominen ovat yksi parhaista hallinnan keinoista ylipäätään… Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.

Runoilija on pimeyteen sukeltava trillerimäinen tarina, jossa on outoa – paikoin miltei päätöntä – huumoria. Erityisesti Heinrich von Grüngenin hahmo on monipuolinen, joskus miltei kotoisa, joskus leikittelevä ja joskus hyytävä. Kaiken pohjanahan tarinassa on taide ja sen tekeminen, mutta mikä taiteen merkitys on? Voiko sen avulla taistella pahuutta vastaan? Näkemykset vaihtelevat.

Taide löytyy sanojen takaa. Sanat ovat ainoastaan materiaalia, joilla taide ilmaistaan. Ei taidemaalarinkaan taide löydy pigmenteistä, vaan hän tavoittaa sen kätensä ja aivoitustensa yhteistyössä.

Ainoastaan taiteilija on vapaa tasavertaisuutena tarjotun lumeen kahleesta. Taide on voimavara, jota kukaan ei voi alistaa. Taiteilijan voi toki sulkea kaltereiden taakse tai painostaa taiteeksi naamioituja teoksia suoltavaksi koneeksi, mutta todellinen taide – kuten itsekin äsken totesit – elää silti hänen sielussaan.

Ihmiset tappavat toisiaan mustasukkaisuuden vuoksi. He tappavat toisiaan kansallisen identiteettinsä vuoksi, rakkauden ja tyydytyksen vuoksi, uskon, kateuden, ahneuden ja ennakkoluulojen vuoksi… Miksi tappamisen motiiviksi ei siis kelpaisi myös taide, joka ainoana tekijänä erottaa ihmisen eläimestä ja tekee hänestä ihmisen?

VASANTOLA, SATU: Kaikki kadonneet

Kustantaja: Tammi 2020

Pieni Annu kulkee isänsä mukana taloihin, joissa isä ja Annun Isotukkaiseksi nimittämä nainen sulkeutuvat perheen äidin kanssa makuuhuoneen oven taakse ja Annu leikittää mahdollisimman kovaäänisesti lapsia. Kotona Annu saa desinfioida isän käyttämät välineet.

Hän purkaa laukun, vahtii kattilaa joka on jo liedellä, kiskoo tuolin hellan viereen, kiipeää sille ja pudottaa letkut kiehuvaan veteen, poimii ne kohta pihdeillä pois, järjestää riviin pyyhkeen päälle. Hakaneularasian hän asettaa niiden viereen. On varottava, etteivät letkut putoa lattialle tai koske pöytään tai keittiörättiin, hän tietää miten tärkeää on olla tarkka. Siitä voi olla kiinni toisen henki ja elämä, isä sanoo joka kerta, kun he lähtevät.

Sitten isä jää kiinni ja joutuu vankilaan. Annu pääsee kasvatiksi parhaan ystävänsä Lauran perheeseen, koska lähiomaisia ei ole. Äitinsä lähdöstä Annu muistaa vain verilammikon eteisen lattialla ja siniset vilkkuvalot, mutta isän mukaan äiti kuoli silloin. Myös rakas pikkusisko Maaru katosi selittämättömästi samaan aikaan kuin äiti.

Äiti kohoaa kattoon kuin Maija Poppanen mutta ilman sateenvarjoa. Äidillä on Maaru mukanaan ja he lentävät katon läpi ja pikkumetsän yli pilvien päälle. Äidin käsi Maarun kädessä, molempien helmat aaltoina jalkojen ympärillä ja villatakkien liepeet siipinä selässä.

Teini-iässä Annu alkaa kipuilla menneisyytensä kanssa. Vankilasta päässyt isä vetäytyy kontakteista. Annusta kulkee kylillä rumia puheita. Laura pimittää tärkeitä tietoja. Lopulta Annu karkaa, koska koti ei enää tunnu turvapaikalta. Seuraa levotonta ja jopa itsetuhoista elämää ja sitten suurehko aukko elämäntarinassa ennen nykyhetkeä.

Nykyhetkestä kertoo minämuodossa Annu itse. Hän on naistentautien lääkäri, joka hälytetään paikalle aina kun synnytyksessä ilmenee ongelmia, joka tutkii ja auttaa raiskaustapauksissa, joka leikkaa kohdun kasvaimia ja löytää synnytyselinten syövät. Hänellä on aikuinen tytär Marikuu, jonka isään tuntuu liittyvän jokin hämmentävä salaisuus.

Annu on tuntenut niin monta kertaa tulleensa hylätyksi, ettei aikuisenakaan uskalla sitoutua kehenkään. Olipa miessuhde miten hyvä tahansa, Annu kiirehtii katkaisemaan sen heti kun kiintymys toiseen uhkaa kasvaa liian suureksi. Yksin on turvallista olla.

Muutosta on kuitenkin luvassa, kun Annun elämään palaavat taas niin isä kuin Laurakin. Samalla Annu alkaa uudella innolla etsiä tietoja kadonneista rakkaistaan, äidistä ja Maarusta. Ehkä he sittenkin olisivat vielä löydettävissä ja perheyhteys palautettavissa.

Kirjan nimi Kaikki kadonneet viittaa myös Annun isän suorittamiin sikiönlähdetyksiin. Isä uskoi todennäköisesti aivan vilpittömästi tekevänsä hyvää aikana, jolloin nainen sai raskaudenkeskeytyksen julkisessa terveydenhuollossa vain erittäin painavin terveydellisin perustein tai sitten pimeästi yksityisklinikalla, jos oli tarpeeksi varakas.

Itse asiassa Annukin kyllä törmää eettisiin ongelmiin. Miten auttaa yhdeksättä lastaan odottavaa äitiä, jonka elimistö on jo kärsinyt mutta joka ei uskonnollisista syistä voi ajatellakaan ehkäisyä? Miten auttaa nuorta raiskauksen uhria, joka ei lääkärintodistuksesta huolimatta saa oikeutta? Kenties juuri menneisyys on ohjannut Annua uranvalinnassa.

Kaikki kadonneet -romaanissa on kouraisevaa realismia, mutta myös runollisuutta. Sudenkorento – etenkin kultainen neidonkorento – sopisi vaikka Annun voimaeläimeksi symboloidessaan toisaalta kaipuuta ja toisaalta toiveikkuutta. Pohjana tähän on isän romanttinen kertomus (ja puolustuspuhe) sudenkorentojen rakentamasta kuunsillasta, jota pitkin enkelit pystyvät kulkemaan.

… kuunsiltaa kulkevat ne joista tulee enkeleitä varhain. Jotka ovat liian hyviä tähän maailmaan, jotka eivät tunne kipua eivätkä kaipaa ketään, jotka enkelintekijä päästää suruista jo ennen syntymää. Ne kaikki kulkevat iltaisin joen pintaa kuuta kohti.

KYTÖMÄKI, ANNI: Margarita

Kustantaja: Gummerus 2020

Mikko Kilkkaniemen petinaapurina sotasairaalassa on lääkintätehtävissä toiminut Ossi Sarakorpi, siviiliammatiltaan hieroja. Ikänsä puolesta Sarakorpea ei olisi edes kutsuttu armeijaan, mutta velvollisuudentunne on ajanut hänet rintamalla. Toipumisajan jälkeen Mikko lähtee rintamalle, mutta Sarakorpi menehtyy ikävässä onnettomuudessa.

Mikko joukkuetovereineen saa kokea vartiopaikallaan pitkän rauhallisen jakson. Majapaikkana on oikea mökki ja paikalle osuneen lehmän tappaminen tuo ruoaksi lihaa. Mikolla on aikaa sukeltaa raakkuja joen pohjasta ja etsiä helmeä. Joukkuetoveri tosin varoittaa, että helmi saattaa tuoda epäonnea – ja kohta alkaakin ympärillä räjähtely ja telaketjujen kolina.

Sotakuvausten väliin lomittuu elämää 1950-luvun alusta. Kankariston kylpylässä näkökulma on pääasiassa siellä hierojana toimivan Senni Sarakorven, joka on saanut oppinsa isältään Ossilta. Hänelle yksi tärkeimmistä vieraista on tuomari Einar Kairamaa, joka vapaa-aikoinaan tutkii Suomen simpukkajokien tilaa. Senniä tämä kiinnostaa niin, että hän suunnittelee jo tuomarin kanssa yhteistä matkaa Lappiin.

Toinen tärkeä henkilö Sennille on äitinsä seuraksi kylpylään saapunut Aaro Kuusilehto. Tämän kanssa kaksikymmentäseitsemänvuotias neitonen päättää vihdoinkin kokea, millaista on se miehen ja naisen välinen ruumiillinen yhteys, josta niin paljon puhutaan. Tästä seuraa raskaus, vaikka virtaavaa vettä rakastava Senni toisinaan ajatteleekin hedelmöityneensä joessa helmisimpukoiden maidista.

Vatsanpohjassa huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Sennin kohdalla valitettavasti käy ilmi, että hänen ruumiinsa hylkii sikiötä. Raju pahoinvointi jatkuu jatkumistaan ja Senni riutuu riutumistaan. Raskaudenkeskeytykseen terveydellisistä syistä eivät anna lupaa lääkärit eikä edes aborttilautakunta. Suomen valtio tarvitsee uusia kansalaisia.

Lapset eivät kuulu vain äideilleen tai isilleen. He ovat kansakunnan, valtion, lapsia, joita tarvitsemme kipeämmin kuin koskaan, jotta maamme kasvaa ja kehittyy ennalleen, entistä paremmaksikin. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta.

Lopulta ”valtion vauva” syntyy keisarinleikkauksella, mutta on liian heikko ja sairaalloinen selviytyäkseen. Sennikään ei pitkän toipumisjaksonsa jälkeen enää kykene hierojaksi, mutta opituista taidoista on kuitenkin hänelle hyötyä. Polio on alkanut levitä Suomessa ja tarvitaan lääkintävoimistelijoita halvautuneita ihmisiä kuntouttamaan. Polio-osaston ilot ja surut riipaisevat.

Kirjan kolmas kertoja on Einar Kairamaan poika Antti. Piiritarkastajana hän kiertelee metsähallituksen hoitoalueilla suunnittelemassa ja tarkastamassa hakkuita. Niinpä hän saapuu myös Kankaristoon, joka on omistajan kuoltua siirtynyt testamentin perusteella valtiolle. Kylpylästä pitäisi tehdä valtionhotelli ja miltei aarniometsänä säilyneestä Vehkasalosta virkistysalue.

Korean sodan puhkeaminen ennustaa puutavaralle hyvää menekkiä, joten testamentin määräyksistä huolimatta Vehkasalo hakataan paljaaksi. Antti yrittää suojella edes metsän halki virtaavaa Vehkajokea ja siinä asustavia helmisimpukoita, mutta hänen tietämättään joen uomaa muokataan. Simpukat ovat vaarassa mutaiseksi muuttuneessa vedessä. 

Margarita -romaanissa on ihmeellisiä tapahtumia ja yhteensattumia, mutta mystisiltäkin vaikuttaviin asioihin löytyy lopulta uskottava selitys. Yksityiskohdat loksahtelevat kohdilleen toinen toisensa jälkeen, kun salaisuudet vähitellen aukeavat niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Jopa vanhalle oravanpesälle löytyy merkitys ja uuden alun mahdollisuus.

Neljäskin kertoja kirjassa on: jokihelmisimpukka eli Margaritana margaritifera, josta tulee kirjan nimi Margarita. Tähän sisältyy paljon symboliikkaa. Turmeltuneessa joessa tukahtuvat simpukat tuovat mieleen poliopotilaat. Helmeä kivulla synnyttävä simpukka taas vertautuu Senniin. Useampaakin henkilöistä uhkaa sisintä suojaavan kuoren väkivaltainen murtaminen ja sen seurauksena kuolema. Toivoa uudesta alusta on kuitenkin vielä niin simpukoilla kuin ihmisillä.

Hengitän varovasti, sitten yhä vahvemmin. Syön, ja nälän taittuessa aistit kirkastuvat. Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs.

KARILA, JUHANI: Pienen hauen pyydystys

Kustantaja: Siltala 2020

Ylijaakon Elina ajaa 14. kesäkuuta kotiseudulleen Itä-Lappiin, rajavyöhykkeellä sijaitsevaan Voipion kylään. Hänen on pakko pyydystää neljässä päivässä eräässä tietyssä lammessa asusteleva hauki, jotta hänen elämänsä voisi jatkua taas vuoden entisellä mallillaan. Elinan kauan tunteneet ihmiset kehottavat häntä luopumaan suunnitelmasta, sillä ”se hauki ei ole normaali”. Ja vaikeaksi pyydystäminen sitten osoittautuukin.

Miten ihanasti, hitaasti ja tuskallisesti aika liikkui lammella. He molemmat kuluttivat voimiaan. Elina tarpoi suossa, sen lannistavassa periksiantavuudessa. Hauki ui lammessa, ristinään hänen vapansa hellittämätön vastus. Kysymys oli siitä, kummalta voimat loppuisivat ensin. Elina keskittyi vain yhteen asiaan, siirtämään jalkaa toisen eteen.

Elina ei voi mitenkään jättää tehtäväänsä kesken, vaikka joutuukin kilpaan itsensä näkin kanssa. Hän siis hakee apua Manolaissaareen haudatulta Moukku-Ollilta, joka eläessään tunsi näkin niin hyvin, että pystyisi ehkä nytkin taivutelemaan tämän sopuratkaisuun. Ilmaiseksi tämä enttimäinen hahmo ei kuitenkaan suostu toimimaan, vaan vaatii korvaukseksi raitajalan kärsää. Valitettavasti tämä jättiläishyttynen on jo kuollut sukupuuttoon, mutta kelpaisiko riivaaja?

Samaan aikaan naispuolinen rikoskomisario Jantunen jäljittää Elinaa, jota epäillään murhasta. Jantunen on etelän kasvatti, joten Lappi asukkaineen tuottaa hänelle jatkuvasti suuria yllätyksiä. Suuri osa ihmisistä suhtautuu häneen pilkallisesti ja torjuvasti ja avuliaatkin henkilöt saattavat johtaa häntä tahtomattaan harhaan. Onneksi Jantunen saa seurakseen ison Musti-nimisen peijoonin, joka suojelee valittua emäntäänsä uskollisesti kuin koira.

Kertomuksen mittaan valaistaan myös henkilöiden taustoja. Kerrotaan Elinan pidättyväisestä äidistä, joka oli taitava noita, mutta joutui kahnaukseen toisen noidan kanssa. Kerrotaan erilaisuudesta ja koulukiusaamisesta. Kerrotaan rakkaudesta, kiveen sidotusta sopimuksesta, väärinkäsitysten vuoksi myttyyn menneestä suunnitelmasta ja kohtalokkaasta kirouksesta. Kyvystä antaa anteeksi sekä toisille että itselleen.

Ollaan siis maailmassa, jossa paskallakin sanotaan olevan oma jumalansa. Turvemöröt ja peijoonit vaikuttavat melko vaarattomilta, mutta kuvankaunis näkki tappaa varomattomia, Elinan kimppuun käy verenhimoinen para ja kunnanjohtajaan asettuu syöppö tundrahattara. Väkiyönä kaikkien on viisainta linnoittautua koteihinsa, sillä silloin vyöryvät esiin niin haamut kuin kukkuluuraajat, sinipiiat, hittolaiset, kolossit ja kulkutaudit.

   - Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

  Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

  - On sitä maalimassa kummempaaki.

Pienen hauen pyydystys on melkoista mielikuvituksen lentoa, kun absurdeihin mittasuhteisiin laajenevat kertomukset ja tapahtumat seuraavat vinhasti toisiaan. Jännitystäkin on, sillä ei ole lainkaan varmaa, että Elina saa ajoissa pyydystettyä hauen, josta tuntuu riippuvan hänen tuleva kohtalonsa ja ehkä jonkun muunkin kohtalo. Pohjoisen murteella käydyt keskustelut tuovat tekstiin lisäeloa ja huumoria.

Lapin luonto jänkineen, suolampareineen ja kitukasvuisine puineen on sopivan myyttinen tausta tapahtumille. Tosin pientä epämukavuutta aiheuttavat kuvaukset kaikista hyönteisistä, hämähäkeistä ja mönkijöistä. Satamääräiset sääsket ympäröivät kulkijaa ja paarmat viiltelevät ihoa, mistä kaikesta kerrotaan tarkkaakin tarkemmin. Jopa linnut alkavat vaikuttaa tässä ympäristössä kohtalokkailta, hauesta puhumattakaan.

Elina sanoi, että äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan.

LAITILA, JOHANNA: Synty

Kustantaja: Otava 2020

Ollaan Helsingissä vuodessa 1917. Nuori Aleksanteri asuu yksiöönsä sulkeutuneena Hakaniemen torin laidalla, kääntää tekstejä saksan kielestä ja soittaa pianoa. Hänen luonaan vierailevat ainoastaan käytännön asioita hoiteleva Elna, kodinhoitaja Hilda ja ruokaa haluava kissa, minkä lisäksi joku jättää aika ajoin oven taakse marmeladikuulia sisältävän rasian.

Aleksanterin toinen korva on vaurioitunut; se on ”merikorva”, joka tinnittää koko ajan korkeaa d:tä. Siitä huolimatta Aleksanteri huomaa heti, kun naapuriasunnosta alkaa kuulua vieraan miehen ääni. Jostain syystä hän aistii tuon äänen koko kehollaan.

Äänet hehkuivat seinässä lämpönä, sanoina ja kosketuksina. Avasin suuni, jotta saisin lisää happea. Painoin sormeni kuoppaan seinässä, hamusin ääntä lähemmäs, halusin sen lähelle, lähemmäs, lähemmäs, halusin painautua vasten sen kylkeä ja ottaa sen ihoni alle.

Ensitapaamisella naapuri esittäytyy Konstantin Ivanoviksi eli Iljaksi. Hän on venäläinen lehtimies, joka on majoittautunut poliisipäällikkö Rovion asuntoon kirjoittaakseen arkaluonteista reportaasia Helsingistä. Lukkisilmäinen mies on omahyväinen ja ylimielinen ja pitää hyväuskoista Aleksanteria pilkkanaan. Jotain salaperäistä hänessä on, kaikki ei täsmää.

Myöhemmin lukija kokee ahaa-elämyksen, kun mies paljastaa olevansa oikealta nimeltään Vladimir Uljanov: historian havinaa! Aleksanteri alkaa kutsua naapuriaan nyt Uljaksi, mutta mielessään hieman kostonhimoisesti Mirriksi. Inhostaan huolimatta Aleksanteri tuntee myös halua nuolla Uljan käyttämää lusikkaa ja purra tämän imeskelemiä kyniä.

Mikä on pienin mahdollinen fyysinen ele, millä ihminen alisti toisen valtaansa. Oliko se edes kädenliike vaiko kielen, riittikö yksi sana, yksi kielellinen ele, katse tai jopa pelkkä ääni. Oliko korva kaikkein paljain aistielin, alttein hyökkäyksille, haavoittuvin väkivallalle ja julmuudelle. Oliko ihminen sen kautta kaikkein helpoin nitistää, istuttaa häneen ajatuksia, jotka lopulta uskoi itse keksineensä.

Aika tuntuu pysähtyneen. Aleksanteri ja Ulja ovat sulkeutuneina tunkkaisiin huoneisiinsa odottaen jotain ratkaisevaa tapahtuvaksi, puntaroiden paikkaansa maailmassa, etsiytyen toistensa seuraan ja arvuutellen toistensa todellista olemusta. Heti kirjan alussa kerrotaan tarinaa muurahaiskuningattaren lennosta ja myöhemmin Aleksanterin asunnon seinillä vaeltavista muurahaisista, mutta menee pitkään ennen kuin Aleksanteri oivaltaa: myös Ulja on muurahaiskuningatar!

Näin, että nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöitymään, luomaan oman valtakuntansa tai valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan kuningattaren pään, rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden kruunun omaan päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita hajuja.

Aleksanterin tarinaan limittyy kertomus vuodelta 1912. Raskaana oleva nainen kulkee Helsingin kaduilla yön pimeydessä, koska hänen tilassaan on jotain hävettävää. Sitten syntyy pieni tyttö, mutta nainen ei tunne olevan valmis äitiyteen. Kuka hän on ja mikä on hänen yhteytensä Aleksanteriin?

Laitilan kieli on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtaista, mutta välillä erilaisten hajujen ja ihmiskehon tuottamien eritteiden runsas kuvailu herättää jo vastenmielisyyttäkin. Entä miksi kirjan nimi on Synty? Toki syntyy lapsi ja kissakin saa pentuja (ja muurahaisia kuoriutuu), mutta silti tuntuu siltä että johonkin muuhun tässä kyllä viitataan. Hämmentävä ja ajatuksia herättävä kirja, rujo ja kaunis samalla kertaa.

KORTELAINEN, ANNA: Tulirinta : romaani Erik Edelfeltistä

 Kustantaja: Tammi 2020

Taiteilija Albert Edelfeltin ainoa lapsi Erik Edelfelt syntyi 23.11.1888 ja menehtyi keuhkotuberkuloosiin 29.5.1910. Miten hän eli näiden kahden päivämäärän välisen lyhyen ajan? Anna Kortelainen on vähistä saatavilla olevista tiedonmuruista rakentanut uskottavan kuvan lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka reagoi tulisieluisesti kotimaansa puolesta aikakauden tapahtumiin.

- Ryssät ovat rutto! Ne on häädettävä isänmaastani kuten rutto karkotetaan, tulella ja piellä!... Samoin kaikki luopiot, maanpetturit, konservatiivit, tukahduttavat perheenisät, nuoret miehet joilla on vanhan miehen taantumukselliset käsitykset, vastakihlautuneet houkat, niiailevat lutkat, nahjukset ja pelkurit, Suomen iankaikkiset alaikäiset, alamittaiset ja puolivillaiset porvarit! Heidän on kadottava, heidät on tuhottava!

Koulussa aatelissyntyinen Erik oli ”suuren patriootin” poikana erityisasemassa niin opettajien kuin luokkatovereidenkin keskuudessa; nuorukainen, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Hän kuului koulupoikien perustamaan Verikoirat-ryhmään ja kenties osallistui venäläismielisiksi katsottujen henkilöiden salamurhiinkin ennen tuberkuloosiin sairastumistaan.

…on nähtävä verta ja tunnettava sisuskalujensa repeilevän kivusta, jotta miehistyisi. Sairaalan eturintamassa hän oli ollut nuori sotilaspoika, mutta soturi kuitenkin. Monet hänen sairaalatuttavuuksistaan eivät olleet enää koskaan päässeet kotiin, mutta hän oli palannut elävien kirjoihin. Se on myös minun oma ansioni, Erik tuumi ja ihasteli mahdin tunnetta, joka kulki hänen kehossaan.

Kotielämä ei helpottanut Erikin alakuloa. Isä suhtautui ainoaan (lailliseen) jälkeläiseensä välinpitämättömästi eikä käynyt tämän luona parantolassakaan. Albert Edelfeltiä kiinnosti vain taiteilijan ura, minkä eteen hän oli valmis nöyristelemään valtaapitäviä. Erikiä isän maalaama tsaari Nikolai II:n kruunajaiskuva hävetti suuresti.

Miehensä uskottomuuteen marttyyrimäisesti reagoiva Ellan-äiti taas miltei tukahdutti poikansa hoivaamisellaan. Sairaalle Erikille luulisi olleen yhtä piinaa kokeilla koko ajan uusia ja kummallisia hoitokeinoja yhdistettynä kehotuksiin reipastua. Miehensä äkillistä kuolemaa Ellan suri vain näön vuoksi ja kiinnitti jo katseensa tulevaisuuteen vapaaherratar von Bornina. Tuntuu, että siinä vaiheessa myös Erik painui taka-alalle äitinsä elämässä.

Uusi alku tuntui mahdolliselta, kun Erik pääsi ranskalaiseen Montpellierin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, filosofiaa ja ennen kaikkea professori F:n (Marcel Foucaultin) opettamaa kokeellista sielutiedettä. Ranskassa Erik ei ollut merkkihenkilö, vaan tuntemattomasta maasta saapunut outo hahmo, jonka kiihkeille puheille kokouksissa hieman naurettiinkin. Toisena opiskeluvuotena tuberkuloosi sitten sammutti tulisielun suuret unelmat kotimaansa pelastamisesta.

Erikin ainoan läheisen ystävän Lucin välityksellä kirjaan tulee viinikirva-teema. Viinikirva tuhosi Ranskan viiniviljelmiä 1800–luvun lopulla eikä sen hävittämiseen tuntunut löytyvän keinoja. Erik vertasi viinikirvan aiheuttamaa tuhoa venäläisten toimintaan, mutta myös omaan sairauteensa. Viiniköynnöksen lehdet toivat mieleen omat keuhkot ja nymfien munimat munat siellä leviävät rakkulat.

Kirjassa on surumielinen tunnelma, koska lopputulos on kaiken aikaa tiedossa. Tyyli on enimmäkseen asiallista, mutta paikoin teksti lähtee suorastaan lentoon ja paikoin taas kääntyy herkän runolliseksi. Hyvää aikalaiskuvausta!

... oli linnun siipi rakenteeltaan kuinka täydellinen tahansa, se tarvitsee alleen ilmaa. Vain ilman antama tuki siiven alla nostaa linnun korkeuksiin.

TIKKANEN, TIINA KATRIINA: Toinen silmä kiinni

 Kustantaja: Atena 2020

Mitä Mintulle on tapahtunut, kun Minttu on ollut pieni?

Mintun päätä särkee ja toisesta silmästä katoaa näkö. Oireet voisivat viitata migreeniin, mutta onneksi anoppi on paikalla ja kutsuu ambulanssin. Minttu on saanut aivoinfarktin. Hän selviää siitä, vaikka toiseen silmään jääkin pysyvä vaurio. Sairastumisella on kuitenkin muita seurauksia: Mintun mielessä alkaa häivähdellä outoja asioita lapsuudesta. Hänelle suositellaan psykoterapiaa.

Isä, jota kylällä kutsutaan Amuriksi, on useimpien mielestä hyvä tyyppi. Hän on työteliäs ja aikaansaapa, yhtä aikaa myyntipäällikkö, metsuri, liikemies ja maanviljelijä. Hän jakaa lehtiä sunnuntaisin ja tyhjentää joka arkipäivä vedenpuhdistuslaitoksen lietesäiliöt pellolleen. Äiti taas hoitaa kotona kaiken lumitöitä ja rännien puhdistusta myöten.

Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti valkoisen omakotitalon ilmapiiri on synkkä. Isä on usein poissa yötä myöten ja kotona ollessaan riitelee rajusti vaimonsa kanssa. Onko vika äidissä, joka istuu saunassa puukon kanssa ja uhkaa sillä isää? Vai onko isässä sittenkin jotain vinossa? Miksi Minttu jo pienenä alkaa etsiä kuolemaa? Kaikki tuntuu jotenkin keskittyvän Mintun vatsaan ja sen keskellä olevaan ällöttävään reikään…

Oikeastaan en olisi halunnut kuolla, mutta en jaksanut elääkään. En pystynyt nukkumaan. Istuin koulupöytäni ääressä tuntikausia tekemättä mitään… Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista.

Pieni Minttu Magdaleena on isän kulta, kaikkein rakkain ja ainoa prinsessa, joka on tottunut siihen, että isä iltaisin töistä tullessaan rientää ensimmäisenä tervehtimään tytärtään. Miksi aikuisen Mintun mieleen terapiassa nousee muistikuvia kylpyhuoneen kaakeleista ja isosta kädestä? Isä on jo kuollut, mutta silti Mintun valtaa muiden pelkojen lisäksi ajoittain järjenvastainen ahdistus siitä, että isä on tunkeutumassa hänen kotiinsa.

Sanoin, kuinka näin toistuvasti taivaalta tippuvia lentokoneita, rekkaa päin ajavia autoja, ihmisten päälle kaatuvia puita, palamaan syttyviä naisia ja syvään monttuun hukkuvia lapsia.

Mintulla todetaan dissosiaatiohäiriö. Hän on eristänyt lapsuuden kipeät kokemukset arkitodellisuudesta ja pystynyt sillä lailla elämään normaalia elämää, kunnes aivoinfarkti laukaisi traumaattiset muistot. Toipuminen alkaa läheisten tuelle, mutta suoraviivaista ei paraneminen suinkaan ole. Voiko hyväksikäyttäjää ymmärtää? Voiko hänelle koskaan antaa anteeksi? Muistoista irtaantuminen on henkinen ponnistus, mutta myös fyysisesti raskasta.

Siellä on monta pikkutyttöä, monta Minttua. Olen pelastanut ne metsästä, autosta ja kylpyhuoneesta. Ne lentävät kaikki turvassa kotkan selässä, maailman yläpuolella. Ne saavat lapsuuden, jota niillä ei vielä ole ollut.

Toinen silmä kiinni on freelancetoimittaja Tiina Katriina Tikkasen (s. 1983) esikoisromaani. Se on vahva, todentuntuinen ja puhutteleva teos kipeästä aiheesta. Tikkasen lisäksi vuonna 2020 ilmestyneistä romaaneista ainakin Tiina Laitila Kälvemarkin H2O, Vigdis Hjorthin Perintötekijät ja Kayo Mpoyin Virtaavan veden sukua käsittelevät pienen tytön traumaattisia kokemuksia ja niiden vaikutusta myöhempään elämään.

Jakauduin sisältä kahtia, oikeaan ja vasempaan. Vasen sanoi, olet hullu, sinulla on vilkas mielikuvitus, se ei ole mahdollista. Oikea sanoi, luota vihdoin itseesi, kun olet jo pitkään tiennyt totuuden.

AHAVA, SELJA: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Kustantaja: Gummerus 2020

Nainen joka rakasti hyönteisiä -romaani on saanut innoituksensa saksalaissyntyisen luonnontieteilijän ja kuvittajan Maria Sibylla Merianin (1647-1717) elämästä. Merian oli ensimmäinen, joka tutki hyönteisiä lähietäisyydeltä, pani merkille muodonvaihdokset ja kasvit, joita hyönteiset käyttivät ravinnokseen, ja joka kuvasi kaiken piirroksiinsa ja maalauksiinsa. Omana aikana Merianin työtä ei arvostettu, mutta myöhemmin hän sai kuvansa Saksan viidensadan markan seteliin.

Moni ihailee perhosia niiden kauniiden siipien vuoksi ja ajattelee siksi perhosen olevan tämän hyönteisen varsinainen muoto. Perhonen on perhonen, niin kuin aprikoosi on aprikoosipuun kypsä hedelmä, ja toukka, muna ja kotelo vain askelia kohti perhosena olemista.

Maria sai jo pienenä käyttöönsä paperia ja kyniä. Koreiden kukkien sijasta lahjakas tyttö keskittyi piirtämään kasveissa näkemiään munia, toukkia ja koteloita sekä valmiita perhosia ja alkoi myös kasvattaa hyönteisiä kotona. Muita perheenjäseniä tämä inhotti ja kauhistutti, sillä hyönteisiä pidettiin paholaisen luomuksina. Marian näkemys oli ihan päinvastainen.

Kun maalaan hyönteisiä, ajattelen Jumalaa, ja kun tutkin perhosen siipiä, Jumala puhuu minulle.

Ei ole helppoa olla edelläkävijä, etenkään naisen. Marian aviomies, asetelmamaalari, häpesi vaimonsa itsepäistä kiinnostusta hyönteisiin eikä oikeastaan pitänyt sitäkään, että tämä ansaitsi omaa rahaa pitämällä maalauskursseja naisille ja julkaisemalla piirroksiaan kirjan muodossa. Eipä ihme, että tuli ero. Entä aikalaiset yleensä, miten he suhtautuivat tähän kummajaisnaiseen?

Ihmiset ihastelivat piirtämiäni kuvia ja kuuntelivat tarinoita toukkakokoelmastani, mutta aina toisinaan minulle tuli tunne, että he lausuivat todelliset mielipiteensä vasta mentyäni, ja silloin innostukseni hävetti minua. Minusta tehtiin ystävällistä pilaa, taskujeni sisältöä kauhisteltiin, ja usein ajattelin, että ihmiset halusivat tuntea minut vain voidakseen asettaa minut omaan kuriositeettikabinettiinsa korallien, kauriin sarvien, käärmeen nahkojen, taikakalujen ja pääkalloveistosten rinnalle.

Ahava ei kuitenkaan tyydy 1600-luvun todelliseen elämäkertaan, vaan käyttää kirjailijan valtaa. Hän antaa Marian siirtyä ensin 1800-luvulle Darwinin evoluutioteoriaan perehtyneeksi luonnontutkijaksi, kokea Japanissa luonnon tuhoavan voiman maanjäristyksineen ja tsunameineen ja löytää kylän, jonka asukkaat ovat jäkälän ja sammalen peittäminä muuttumassa osaksi maata. Seuraavaksi Maria onkin jo nykyhetkessä. Vanha ja sairas nainen asuu Berliinissä ja tutkii yhä luontoa, mutta taltiointi tapahtuu nyt valokuvaamalla.

Kaikki muuttuu ajan myötä. Ihminen yksilönä muuttuu, koko ihmiskunta muuttuu, luonto muuttuu, aatteet muuttuvat. Kirjan kattaman neljänsadan vuoden aikana usko Jumalan kaikkivoipaisuuteen on hiipunut eikä luonnossa tapahtuvissa muutoksissa nähdä enää hänen kädenjälkeään. Sen sijaan ihmisten omat teot ovat vaarantaneet elämän maapallolla. Lentävien hyönteisten määrä on romahtanut neljäsosaan siitä, mitä se joskus oli – ymmärrämmekö siis niiden merkitystä yhtään paremmin kuin ihmiset 1600-luvulla?

Mietin Jumalaa, joka ei sopinut enää selittämään paljon mitään, ei elämän alkua eikä luonnon ihmeitä, mikä Hänen paikkansa ja mittakaavansa oli maailmassa, josta ihmeet ja sattumat oli myrkytetty pois niin kuin rikkaruohot ja hyönteiset maissirivistöjen välistä?

Nainen joka rakasti hyönteisiä -teoksessa on valtavasti erilaisia kerrostumia, joita jää pitkään miettimään. Konkreettiset kuvat ja kuvaukset laajenevat filosofiaan ja symboliikkaan ja pienikin yksityiskohta löytää paikkansa kokonaisuudessa – esimerkiksi 1600-luvun Marian näkemä japanilainen taulu hyönteisten peittämästä naisesta.

Ehkä ajatukset kuluvat siinä missä materiakin, ja tärkeimpiä niistä ovat ne, jotka nousevat mieleen aina uudestaan.

PS. Kirjan kansi on lumoavan kaunis. Kiitos Jenni Noponen!