KAUKONEN, KATJA: Saari jonne linnut lentävät kuolemaan

Kustantaja: WSOY 2020

On hylätty luostarisaari, syrjäinen ja sumun kätkemä. Nyt jotkut mantereella ovat muistaneet saaren, antaneet kunnostaa vanhat rakennukset ja perustaneet sinne ”Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitoksen sairasmielisiä varten”. On jo ennakolta odotettavissa, ettei kukaan tule siellä parantumaan, mutta toivottomat tapaukset on kuitenkin siivottu pois näkyvistä ja helpotettu hourulaitosten tilapulaa.

Ensimmäisinä saarelle saapuvat ylihoitaja Linnea ja emäntä Aila. Kummallakin on menneisyyden painolastia ja kummallakin on myös omat syynsä hakeutua työhön, johon ei juuri halukkaita löydy. He ovat täynnä hyvää tahtoa potilaita kohtaan, mutta etäisyyden päässä toisistaan.

Myöhemmin saapuvat Tiiralinnaan valitut naispotilaat.  On Saga, joka ei aina ole varma siitä, onko olemassa – hänhän voisi olla myös kuriton Satu, äidin kulta. On Taimi, jonka oma äiti luovutti ruotsalaisille kasvatusvanhemmille toivoessaan lapselleen parempaa elämää. On taiteellisesti lahjakas ja ailahtelevainen Solveig. On suorapuheinen ja asioista kiinnostunut Rauha, joka toisaalta kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta on aina auttamassa muita. On Morsian, joka janosi rakkautta ja tuli petollisen miehen hylkäämäksi. Hän näkee unia muidenkin puolesta.

Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit.

Laiva tuo lisää henkilökuntaa: apupoikia, piikoja ja hoitajattaria. Saapuu pappi Joel, joka on palavan innokas auttamaan, mutta aina jotenkin epätahdissa ympäristönsä kanssa. Lääkäri, jota Linnea kovasti kaipaa tuekseen, sen sijaan antaa odottaa itseään ja saavuttuaan vaimonsa kanssa viipyy vain muutaman päivän. Hänen ainoa konkreettinen apunsa Linnealle on kipulääke migreeniin.

Saari on ilmapiiriltään synkkä, kenties vanhan kirouksen vuoksi. Meri vyöryy sen päälle liukkaana kuin alkulima, maaperä sisältää yllätyksiä ja linnut törmäilevät kuolettavasti jyrkänteisiin. Saari tuntuu yhtä elävältä kuin sillä asuvat ihmiset ja kaipaa samanlaista parantavaa kosketusta.

Kirjan kieli on monikerroksista, runollista ja mietiskelevää. Toisaalta kirjassa on varsin konkreettisia ja realistisia yksityiskohtia, mutta toisaalta myös huikeaa mielikuvituksen lentoa. Pelastaako ihmislapseksi muuttunut musta lintu saaren? Loppuvatko lintukuolemat? Parantuuko sairaita? Symboliikkaakin voisi pohdiskella.

Yhtäkkiä kaikki saaren linnut, elävät ja kuolleet, myös häkkiin suljettu satakieli, alkoivat laulaa. Sairasmielisiä ulkoiluttava Linnea huomasi värähtelyn jalkojensa alla, painoi kämmenensä maata vasten, kuuli ja tunsi, kuinka koko saari soi. Vihdoinkin lapsen itku taukosi. Saari oli suonut heille rakkauden, enää heiltä puuttui toivo.

Keitä eri aikoina pidetään hulluina? Ovatko naisten kohdalla kriteerit toiset kuin miehillä? Mihin kategoriaan luetaan uupunut hoitohenkilöstö? Kaukosen kirja sijoittuu pääosin 1920-luvun loppupuolelle, jolloin diagnoosiin saattoi riittää naiselle sopimaton uhmakas käytös, masennus tai päihteiden käyttö. Tiiralinnaan tuoduille asia koituu kuitenkin onnenpotkuksi. Toinen maailmansota tuo puhjetessaan rodunjalostusopin pakkosterilointeineen ja kaasukammioineen, mutta unohdetulla saarella eletään rauhassa, kasvatetaan perheitä ja hoidetaan sairaita.

Taivas oli jakautunut kahtia. Lännessä kajasti laskevan auringon meripihka, idässä kulki tummia pilvilauttoja. Näiden kahden maiseman väliin saari jäi ja liikkui halkeamisuran suuntaisesti, ei pohjoiseen eikä etelään vaan pois, yhä kauemmas. Saari lipui hitaasti meressä ja kiireettä ajassa kirjan kansien, laivan kannen, taivaan-, maan- ja vedenkannen lävitse ja seurasi arktisten lintujen muuttoreittejä.

OWENS, DELIA: Suon villi laulu

 Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Where the Crawdads Sing

Suomennos: Maria Lyytinen

Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti – vaikka eivät näytä lentoon luoduilta – tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

Suon villi laulu sijoittuu pohjoiscarolinalaiselle marskimaa-alueelle, minne Jackson Henry Clark toi perheensä palattuaan haavoittuneena toisesta maailmansodasta. Seitsenlapsinen perhe kitkuttelee pienessä ränsistyneessä mökissään isän viikoittaisten työttömyyskorvauksien varassa. Suuri osa rahoista tosin menee isän juopottelu- ja pokeripelireissuihin.

Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin kirjan päähenkilö ja pääasiallinen kertoja Kya on vasta kuusivuotias. Silloin äiti saa lopullisesti tarpeekseen väkivaltaisesta aviopuolisostaan ja jättää perheen hyvästejä heittämättä. Seuraavien viikkojen aikana lähtevät vanhemmat sisarukset ja vain kuopus Kya jää isän luo. Kun Kya on kymmenvuotias, katoaa isäkin.

Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi mutta vain jossakin syvällä. Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen äitinsä.

Kya oppii pärjäämään yksinään. Kouluun hän menee, kun viranomaiset käyvät hakemassa, mutta vierailu jää yhden päivän mittaiseksi. Muut lapset pilkkaavat hänen lukutaidottomuuttaan, kengättömyyttään ja hoitamatonta olemustaan ja nimittelevät avoimesti liejurotaksi ja suokanaksi. Sen jälkeen Kya pakoilee viranomaisia rämeen suojissa, kunnes nämä luovuttavat. Viranomaisten arvoasteikossa valkoisen roskasakin kouluttaminen ei ylipäätään ole kovin korkealla.

Onneksi joku sentään auttaa Kyaa. Värillisen avioparin Jumpinin ja Mabelin ansiosta hän saa vaateita, ruokaa ja kainostelemattomia neuvoja nuoren tytön kehityksen eri vaiheissa. Erityisen tärkeäksi Kyan tulevan elämän kannalta osoittautuu hänen vanhemman veljensä ystävä Tate Walker, joka säälii arkaa erakkotyttöä ja opettaa hänet sekä lukemaan että laskemaan.

Kya on lapsesta asti kerännyt lintujen sulkia, tyhjiä linnunpesiä, hyönteisiä ja simpukankuoria ja maalannut niistä kuvia. Nyt hän osaa lukemiensa kirjojen perusteella lajitella kokoelmansa luokkiin niin että siitä muodostuu vähitellen ainutlaatuinen läpileikkaus marskimaan luonnosta. Sitä voisi hyödyntää pidemmällekin!

Tate poimi käteensä kampasimpukan kuoren, joka oli varustettu sen löytörannasta tehdyllä vesivärimaalauksella, ja liitekuvissa näytettiin vielä simpukka syömässä pienempiä meren eliöitä. Jokainen näyte – joita oli satoja, ehkä tuhansia – oli samalla tavalla havainnollistettu.

Kya kuitenkin hylätään taas, kun Tate lähtee opiskelemaan ja luomaan tutkijan uraa. Yksinäisyydentunne on niin valtava, että Kya lankeaa vastoin parempaa tietoaan kylän neitokaisten palvoman Chase Andrewsin houkutteluihin. Sitten Chase löydetään kuolleena vanhan palotornin juurelta ja Kyaa aletaan epäillä murhasta. Onko Rämelikalla mahdollisuus reiluun oikeudenkäyntiin?

Suon villi laulu -romaanista voisi poimia kritisoitavaa: epäuskottava juoni, jäykähköt repliikit, huonot runot… Jos kirjaan kuitenkin suhtautuu aikuisten satuna, päällimmäiseksi tunteeksi siitä jää rohkaisevuus. Erityisesti ihastuttaa runollisen kaunis kuvaus marskimaan monimuotoisesta luonnosta, suolaisesta tuulesta, tyrskyjen liikuttelemista hiekkasärkistä, myrskypilvistä ja lokkiparvista. Jotkut lauseet käyvät aforismeista.

Jossakin lehti värähti kuin kissan korvannipukka yksittäisten pisaroiden ropsahdellessa sinne tänne.

Syksyn lehdet eivät putoa, ne lentävät. Ne ottavat kaiken irti ainoasta tilaisuudestaan kirmata ja vaeltaa hetken vapaina.

NIVUKOSKI, PAULA: Mainingin varjo

Kustantaja: Otava 2020

Mainingin varjo -teoksessa sukelletaan heti keskelle tarinaa. Ollaan syyskesässä vuonna 1911. Evalina ja Anders purjehtivat myrskyn halki kohti ulkosaariston äärimmäistä luotoa ja kalamajaa, josta on tuleva hetkeksi heidän kotinsa. Pappilan neiti ja kalastaja ovat tavanneet sattumalta markkinoilla, ja sen jälkeen onnistuneet salassa solmimaan niin läheisen suhteen, että Evalina on nyt raskaana. Hänelle pako kotoa on ainoa todellinen vaihtoehto.

Pienessä nuhjuisessa majassa lempi leiskuu ja lämmittää. Pappilassa Evalinan sopi ainoastaan ommella, joten nyt jopa tulen sytyttäminen takkaan vaatii häneltä harjoittelua. Anders on kuitenkin kärsivällinen ja tekee pitkän aikaa nurisematta kaikki työt ruoanlaitosta verkojen nostamiseen. Evalina saa nauttia ennen kokemattomasta vapaudesta ja turvallisuudesta ja kuvitella viettävänsä ikuista, suudelmansuloista pyhää.

Verkossa ei ollut kyse nyöristä, ei tilasta ja materiasta vaan tyhjyydestä niiden välillä. Ehkä rakkaudessa oli samoin. Yhtä lailla merkitsi se tila, jonka toiselle antaa, siihen oli helppo kiinnittyä.

Ensi huuman laannuttua alkavat muistot kuitenkin vaivata Evalinaa. Hän kaipaa tavattomasti pikkusiskoaan Sofiaa, jonka kanssa joskus saattoi hetkeksi vapautua rajoista ja valvonnasta. Hän kaipaa mamia, joka rakasti kaikkea kaunista, tanssahteli gramofonimusiikin tahdissa, lauloi, maalasi tauluihin sinistä taivasta ja valokuvasi tyttäriään. Myös juureva ja turvallinen keittiöpiika Maria viisaine sanoineen palaa muistoihin useasti. Mutta heleät muistot synkentää aina ajatus papasta, jonka lähestyvien askelten kopina sai kaikki kavahtamaan.

Nuorenparin välit alkavat kiristyä. Evalinalle valkenee, että töitäkin on tehtävä ja joka päivä jopa. Ensi kertaa elämässään hän päästää sisässään piilevät turhautumiset ja epäilykset purkautumaan ja löytää suuhunsa ilkeät sanat. Ymmärtäväinen ja rauhallinen Anders joutuu koville, mutta ei koskaan jätä Evalinaa kiukun vallassa. Jos sovittelevia ja anteeksiantavia sanoja ei ehdi lausua aamulla ennen kalastus- tai kaupunkimatkaa, ovat ne kuitenkin luettavissa kirjelapulta. Ja taas iho löytää ihon ja turvalliset käsivarret ympäröivät Evalinaa.

Tulisi ilta, tummat varjot mökin seiniä vasten, selittämättömät napsahdukset ja pelot, jotka läikkyivät häneen luvatta. Silloin Anders kietoisi kätensä hänen ympärilleen ja puhuisi niin suloisesti, että pimeäkin olisi pelkkää pehmeää hämärää.

Sitten alkavat raivoisat syysmyrskyt ja tuovat tragedian tullessaan. Kaukaisella luodolla alkaa eloonjäämiskamppailu kylmyyden lisääntyessä, ruoan ja polttopuiden vähentyessä ja Evalinan synnyttämisen hetken tullessa yhä lähemmäksi. Muistotkin alkavat olla painajaisia, pelontäytteisiä näkyjä lyönneistä, nöyryyttämisestä ja pakosta.

Käden kohottamisen ääni oli kipein. Heidän sielunsa jännittyivät selkärankaa vasten. Kävelykeppi osui ovenkarmiin, sivupöydän kanteen, mamin sääriluuhun, perhekuvan raamiin, sydämen reunaa. Jotain rasahti rikki.

Mainingin varjo on balladi väkevästä rakkaudesta, suuresta surusta, kaipuusta ja pelosta. Sen sankarittareksi Evalina sopii hyvin, sillä koettelemukset kuorivat varjellusta säätyläisneidistä esiin vahvan naisen, joka ei hevillä anna periksi. Balladin tapahtumapaikkana toimii myrskytuulten pyyhkimä ja raivoavien aaltojen ympäröimä pieni kallioluoto, jolle elämää tuovat vain kirkuvien lintujen parvet.

Aamulla tuuli oli väsynyt, se kiukutteli itsekseen kuivissa katajissa, rantakivien ympärillä. Iltapäivästä sadepilvet taas puskivat saaren ylle, tuuli suuttui eikä lakannut viskomasta helmojaan moneen päivään.

Nivukosken kieli on kuin runoa. Osuvat kielikuvat ja tuoreet vertaukset luovat hieman hämyistä tunnelmaa, josta nousevat varsinaisten tekojen sijasta esiin tekojen herättämät tunteet. Linnut ovat kaikkialla, niin hellittelysanoissa kuin uhkaavissa mustissa sulkapeitteissä. Sopivasti arkipäivää ja särmää tarinaan tuo Maria-piika, joka pohjalaismurteella laukoo ikiaikaisia viisauksia. Tässä on yksi vuoden parhaista kotimaisista romaaneista!

Aika putoili kallionkoloihin, päivä alkoi maatua jo ennen hämärää. Jos erehtyi sulkemaan silmänsä, saattoi olla taas ilta.

HOZAR, NAZANINE: Aria

 Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Aria

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Nazanine Hozar syntyi vuonna 1978 Teheranissa, Iranissa, mutta muutti Iranin ja Irakin välisen sodan aikana Kanadaan. Esikoisteoksessaan Aria Hozar kuvaa Iranin kuohuvaa historiaa 1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka.

Tyttövauva syntyy vuonna 1953 vanhan leipurin ja tämän vaimon avustuksella. Lapsen äiti Mehri meni aikoinaan ystävien varoituksista huolimatta naimisiin sinisilmäisen – siis paholaisen merkitsemän – miehen kanssa eikä halua pitää tämän siittämää lasta. Hän jättää pienokaisen kadun varrelle, roskien joukkoon ja kulkukoirien armoille. Onneksi paikalle osuu Iranin armeijan autokuski Behruz Bakhtiari, joka pelastaa vauvan.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi. ”Se saa sinut tuntemaan, ettei sinua ole koskaan hylätty. Ja kun avaat suusi ja puhut, koko maailma oppii tuntemaan sinut.”

Seuraavat vuodet Aria elää maallistuneessa muslimiperheessä. Behruz on lempeä ja hyvä isä, mutta hänen vaimonsa Zahra kovasydäminen äiti, joka purkaa lapseen pahaa oloaan, lyö, pitää nälässä ja lukitsee pitkiksi ajoiksi parvekkeelle. Vihaako yleensäkin katkera Zahra jostain syystä aivan erityisesti sinisilmäistä ja punertavahiuksista pienokaista?  Taikauskosta?

Džinnejä ja hokkuspokkusta, juutalaisia ja hokkuspokkusta, zarathustralaisia ja hokkuspokkusta. Varmaan se sinisilmäinen tyttö on juutalainen tai džinnin tytär.

Arian sisukkuutta ei kaltoinkohtelu murra. Jopa huonosta hygieniasta ja nälkiintymisestä johtuva silmäsairaus, trakooma, kääntyy tytön eduksi, sillä sen ansiosta hän tutustuu yläluokkaiseen varakkaaseen leskeen Ferešteen. Oman lapsensa menettänyt Ferešte adoptoi Arian ja tekee tästä perillisensä eli Arian yhteiskunnallinen nousu on huima!

Zarathustralaisen taustan omaava Ferešte rakastaa Ariaa, mutta on liian pidättyväinen ilmaistakseen tunteitaan. Hänen ansiostaan Aria kuitenkin pääsee tasokkaaseen kouluun, missä saa tulevaisuutensa kannalta tärkeät ystävät, armenialaissyntyisen kristityn Hamlet-pojan ja muslimityttö Mitran, jonka isää epäillään kommunistisista sympatioista. Erikoinen kolmikko on aikuisikään asti lähes erottamaton.

Suuri merkitys Arialle tulee olemaan myös Ferešte-äidin ja kuvioissa edelleen lujasti pysyneen Behruzin outo juoni, jossa he vaativat Ariaa käymään köyhässä juutalaisperheessä auttamassa taloustöissä ja opettamassa perheen kolmea tytärtä lukemaan ja kirjoittamaan. Työ laskettaisiin aikanaan taivaassa Arian eduksi?

Aria on kirjan johtohahmo, mutta tarinaan kietoutuu joukko muita henkilöitä, jotka kukin osaltaan valottavat Iranin poliittista elämää, aatemaailmaa ja tapakulttuuria. Kirjan alussa maata hallitsee länsimaiden tukema šaahi, johon Teheranin rikkaassa kaupunginosassa vielä uskotaan. Basaareissa ja köyhien asuinalueilla alkavat kuitenkin jo uskonoppineen Khomeinin puheet kiinnostaa ja kommunistien ja uskonnollisten johtajien yllytykset kapinaan saada vastakaikua.

Sitten koittaa vuoden 1979 vallankumous. Šaahi pakenee maasta ja ajatollahiksi noussut Khomeini palaa voittajana. Hän väittää pysyvänsä erossa politiikasta ja tyytyvänsä vaatimattomaan elämään maan hengellisenä johtajana, vaan kuinka sitten käykään…

Mielipuolet kätkeytyvät aatteiden taakse”, sanoi pojan äiti. ”Täysjärkisillä ei ole aatteita. Ja nyt koko maailma saa maksaa siitä…”

Hozarin romaani on hyvä lisä Iranista kertoviin teoksiin, sillä tapahtumat nähdään monipuolisesti eri yhteiskuntaluokkia ja uskontoja edustavien tavallisten ihmisten kannalta. Kokonaisuuden hahmottamista helpottaa se, että tarina etenee selkeän kronologisesti Arian elämän mukaan jaotettuna. Tyyli on asiallinen, paikoin raskassoutuinenkin, mutta kiinnostavuus säilyy.

RAUTIAINEN, PETRA: Tuhkaan piirretty maa

 Kustantaja: Otava 2020

Petra Rautiainen (s. 1988) on valmistunut filosofian maisteriksi historia pääaineenaan ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Esikoisteoksessa Tuhkaan piirretty maa yhdistyvät Rautiaisen historiantietämys, kiinnostus arktisiin alueisiin sekä maalaus- ja valokuvausharrastuksen koulima luontosuhde.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa ollaan vuodessa 1944 ja Inarissa, missä nuori Väinö Remes kirjaa päiväkirjaan huomioitaan ja ajatuksiaan. Hän on saapunut tulkiksi ja raportoijaksi natsi-Saksan ylläpitämälle sotavankileirille, työskentelemään ensisijaisesti Gestapolle eikä niinkään Suomen valtiolle. Ensivaikutelma leiristä on kuvottava.

Tätä leiriä ei voi kuvata mainitsematta hajua. Raikkaasta talvi-ilmasta huolimatta kaikkialla hönkyy kuolema.

Väinö on kielitaitoinen mies ja kulttuuritutkimusta opiskelleena kiinnostunut saamelaisten tavoista ja kulttuurista. Puheittensa perusteella hän on täysin omaksunut Akateemisen Karjala-Seuran opin suomalaisen rodun puhtaudesta ja lapinmaatiaisten rodullisesta ala-arvoisuudesta, mutta onko puhe ulkoa opittua? Onko Väinö pohjimmiltaan pehmeä ja hieman runollinenkin?

    Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa. Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa. Tämä maa on menetetty maa.

Olot leirillä ovat epäinhimilliset, sillä vartijat eivät pidä vankeja ihmisinä vaan ehtymättömänä työvoimana tai erilaisten ”tieteellisten” mittausten kohteina. Suurin osa vangeista on slaaveja, mutta yllättäen joukossa on myös yksi suomalainen. Tämä Kalle-niminen mies on monia etuoikeuksia omaava luottovanki, mutta mitä yhteistyötä hänellä on suomalaisen vartijan Olavi Heiskasen ja saamelaisen sairaanhoitajan Saara Valvan kanssa? Mitä ovat salaperäiset öiset kuljetukset?

Violettisilmäinen Saara on verenseisauttaja, noita ja nomadi, mutta Väinö tuntuu ennen pitkää kokonaan unohtavan rotupetturuuden käsitteen etsiessään tietä naisen syliin ja sydämeen. Voivatko Väinö ja Saara antaa tunteilleen valtaa tilanteessa, jossa kaikki tarkkailevat toisiaan vakoojan pelossa?

Toisessa aikatasossa eletään vuosia 1947–1950. Keniassakin työskennellyt viisikymppinen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist muuttaa Enontekiöön kirjoittaakseen reportaasisarjan sodasta toipuvasta Lapista. Samalla hän etsii tietoja puolisostaan Kaarlosta, joka Punaisen Ristin mukaan oli ollut sodan loppuvaiheissa vankina jollakin Lapin leireistä. Onko Kaarlo monen muun vangin tavoin teloitettu vai pakoileeko hän yhä jossain päin maailmaa?

On helppo arvata, että vankileirin Kalle ja Inkerin aviopuoliso Kaarlo ovat yksi ja sama mies. Hänet ovat tunteneet niin Inkerin vuokralainen Olavi Heiskanen kuin salaperäinen saamelainen Piera ja sodanaikaisista toimistaan vankilassa istunut poliisimestari Koskela, mutta kukaan heistä ei ole halukas jakamaan tietojaan.

   ”Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa?”

   ”Natseilla”, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. ”Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät.”

   ”Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa?” Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa mistään. Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, että asia ei kuulunut Inkerille.

Niin keskittynyt omiin asioihinsa ei Inkeri ole, ettei oivaltaisi miten epäoikeudenmukaisesti eteläsuomalaiset kohtelevat lapinihmisiä. Saamelaisia pidetään toisaalta mielenkiintoisina rotuopillisen tutkimuksen ja mittaamisen kohteina ja toisaalta primitiivisestä kulttuuristaan vapautettavina tietämättöminä olentoina. Onko ihme, jos saamelaissyntyiset nuoret alkavat hävetä taustaansa?

Rautiainen osaa kirjoittaa kauheistakin asioista runollisen kauniisti, mutta etenkin Lapin luonnon ja pohjoisen valon kuvaajana hän on taiturimainen. Mukana on haikeutta, sillä ihmisen toimien myötä herkkä luonto on muuttumassa ja tuhoutumassa.

Lanta sikenee, Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolella. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille on kai sama, millä me täällä eletään.

Nykytietojen mukaan Tuhkaan piirretty maa -teoksessa kuvatun kaltaisia leirejä ei Lapissa suinkaan ollut vain muutama, vaan lähemmä kaksisataa. Ihmiset jaettiin niille saksalaisella täsmällisyydellä: juutalaiset yhdelle, rotupetturit saksalaiset toiselle, slaavilaisperäiset kolmannelle… On hienoa, että Rautiainen on nostanut esiin tämän pitkään vaietun vaiheen Suomen historiasta. Kyllä aroistakin aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan ja nykyihmisen niistä oppia ottamaan!

Lapin sotaa ovat teoksissaan kuvanneet ainakin Katja Kettu (Kätilö, 2011), Heidi Köngäs (Dora Dora, 2012), Paula Havaste (Yhden toivon tie, 2012) ja Tommi Kinnunen (Ei kertonut katuvansa, 2020).

A YI: Täydellinen rikos

 Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: Xiamian, wo gai gan xie shenme (2011)

Suomennos: Rauno Sainio

Vuonna 1976 syntynyt A Yi on työskennellyt poliisina, sihteerinä ja kustannustoimittajana ennen nousemistaan lupaavimpien kiinalaisten nykykirjailijoiden joukkoon. Mieheltä on ilmestynyt kaksi novellikokoelmaa ja nyt suomennettu romaani Täydellinen rikos, josta tuli hänen läpimurtoteoksensa.

Eletään ihan tavallista arkipäivää kiinalaisessa suurkaupungissa. Kukaan ei aavista, että eräs yhdeksäntoistavuotias nuorukainen suunnittelee murhaa. Hän on hahmotellut mielessään tekonsa eri vaiheet, hankkinut tarvittavat välineet, laskenut aikataulun ja valmistellut pakonsa erilaisine harhautuksineen. Ainoa, mikä häneltä vielä puuttuu, on sopiva uhri.

 Olin laatinut tekoani varten lukuisia suunnitelmia. Lopulta suunnitelmani oli tiivistynyt näihin neljään riviin:

Päämäärä: täyttymys 

Keino: pako 

Paon peruste: murha

Budjetti: 10 000 yuania

Karmaisevinta kaikessa on se, ettei uhrin henkilöllisyys merkitse tulevalle murhaajalle mitään. Hän voisi tappaa kenen tahansa ohikulkijan. Hän voisi tappaa naapurinsa tai jonkun omaisensa. Lopulta helpoimmalta uhrilta tuntuu luokkatoveri Kong Jie, jonka mies houkuttelee luokseen vierailulle. Tosin tytön myöhästyminen sovitusta on pilata koko huolellisesti suunnitellun aikataulun.

Verityö tulee kuitenkin tehtyä kaikkine niine yksityiskohtineen, joiden murhaaja olettaa kuohuttavan ihmisten mieliä tavallista enemmän. Karkumatkakin onnistuu aluksi lähes suunnitelmien mukaan. Tässä kohtaa kirjailija esittää varsin kirpeitä huomioita poliisien leipääntymisestä ja välinpitämättömyydestä. Lisää kritiikkiä kiinalaisesta yhteiskunnasta seuraa, kun päästään oikeuslaitoksen toimintaan asti. Rahan perässä ovat niin asianajajat kuin todistajat eli totuus on ostettavissa.

Täydellinen rikos ei ole rikosromaani, sillä syyllinen ja uhri ovat tiedossa heti alkuunsa. Sen sijaan kirjassa yritetään etsiä syitä siihen, miksi nuori mies päätyi hirmutekoonsa ja siihen, miten hänestä tuli niin kylmän tunteeton. Turvaton lapsuus? Syrjintä? Yksinäisyys? Pettyminen yhteiskuntaan?

Vaikuttaa siltä, että murha oli vain lähtökohta ja todellisena tavoitteena oli saada kokea jännittävä pakomatka ja oman neuvokkuuden koettelu. Olisiko nuorukainen oikeasti niin kaikkivoipa kuin uskoi olevansa? Odotettuja säväyksiä ei murhasta tai pakomatkasta kuitenkaan tullut.

… aika ajoin minusta todellakin tuntuu, että tekoni oli törkeä. Haluan kuitenkin sanoa, ettei sydäntäni purista se tosiseikka, että uhrini on kuollut, vaan se ettei tästä tullutkaan niin kaunista kuin olin alun perin kuvitellut. Kun olin toteuttanut tekoni, huomasin ettei sisimpäni haukkonut järkyttyneenä henkeään. Tekoni ei tuntunutkaan niin kiehtovalta kuin olin odottanut.

Oikeudenkäynti ja salissa vallitseva viha saattaisivat tarjota vielä mahdollisuuden johonkin jännittävään, mutta kaikessa onkin kaupankäynnin makua: jos murhaaja osoittaisi katumusta, pehmentäisivät todistajat lausuntojaan ja sen seurauksena tuomio lievenisi. Voiko katumusta osoittaa, jos sitä ei tunne?

Täydellinen rikos -romaanissa on draamaa yllin kyllin, mutta kerronta on niin eleetöntä, että se voi tuntua jopa tylsältä. Tämä taas johtuu siitä, että näkökulma on henkilön, joka korkeintaan tuntee kiukkua suunnitelmien uhatessa epäonnistua tai iloa voidessaan käyttäytyä tavalla, jota muut eivät ole odottaneet. Sukellus patologiseen mieleen on pelottava.

A Yin kirjallisia esikuvia ovat Dostojevski, Kafka, Faulkner ja Kundera, joiden teoksissa ilmapiiri on usein varsin synkkä ja painajaismainen. Toisaalta kirjailijan ei ole tarvinnut etsiä murhaajalleen esikuvia kaukaa menneisyydestä, sillä samanlaisia näköalansa menettäneitä, pitkästyneitä ja vihaisia nuoria miehiä esiintyy nykyään otsikoissa yhä useammin. Teos pistää ajattelemaan – ja sehän on aina hyvä asia.

KOKKONEN, TERHI: Rajamaa

 Kustantaja: Otava 2020

Terhi Kokkonen (s. 1974) muistetaan Scandinavian Music Group- ja Ultra Bra -yhtyeistä laulajana ja pop-lyriikan kirjoittajana. Hän on opiskellut Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksella käsikirjoittamista ja elokuvaleikkausta. Rajamaa on Kokkosen esikoisromaani.

Kiireinen keski-ikäinen pariskunta yrittää korjata etääntyneitä välejään lomalla Lapissa. Itse loma meneekin melko hyvin, mutta paluumatkalla pariskunta joutuu auto-onnettomuuteen. Kovin pahasti ei käy – Karo (Karoliina) saa lievän aivotärähdyksen ja murtuneen nenän ja Risto joutuu turvautumaan niskatukeen. Heidän on kuitenkin jäätävä yöksi seudun ainoaan (hinnasta päätellen luksusluokan) majoitusliikkeeseen.

Karo ei hotellissa viihdy, vaan haluaa palata pikaisesti takaisin töihin. Risto kuitenkin pitkittää lähtemistä kerta toisensa jälkeen, kuljeskelee ympäriinsä outo hymy huulillaan ja harrastaa suurieleisesti meditaatiota. Miksi hän vihjailee Karon olevan jotenkin sekaisin?  Eikö heidän kokemaansa onnettomuutta aiheuttanutkaan paikalta paennut sininen lava-auto, vaikka Karolla on tapahtumasta selkeä muistikuva?

   Karo muistaa sen selvästi. Radiossa soi Bachin sellokonsertto, mutkan takaa ajoi sininen lava-auto, valot häikäisivät ja Karo tiesi loppunsa tulleen. Ei huutoa eikä jarrutuksen kirskuntaa. Pelkkää tappavaa kirkkautta.

   ”Karo, tie oli jäässä. Sinulla on aivotärähdys. Sinä muistat väärin.”

Tunnelma on jotenkin pahaenteinen, mutta mistä se johtuu? Riston käytös vaikuttaa sadistiselta kiusanteolta, mutta entäpä jos hän on sittenkin oikeassa puhuessaan vaimonsa lääkityksen tarpeesta ja taipumuksesta väkivaltaisuuteen? Karo puolestaan on aina vain hermostuneempi ja hänen huoliteltu ulkokuorensakin rapautuu. 

Onko avioliitto jo alun perinkin ollut eräänlainen sopimus yksinhuoltajana tiukoille joutuneen Karon ja vaikeuksiin ajautuneen liukkaan naistenmiehen Riston välillä? Karolle ainoa rakas henkilö tuntuu olevan hänen poikansa Johannes, joka ei elä - ja jonka ei pidäkään elää - samassa maailmassa Riston kanssa.

Sinä pidä ihmisistä kiinni muttet kiinny kehenkään, kaikki on vaihdettavissa, myös minä. Mutta se sopii minulle. Meidän liittomme ei perustu rakkaudelle, se perustuu rinnakkain kulkemiselle. Sille että joku ymmärtää miltä tuntuu olla sivussa kaikesta... Johanneksen maailma on toisenlainen. Teidän maailmanne eivät vain sovi yhteen, usko minua.

Karon ja Riston lisäksi kirjassa saavat sijaa ne muutamat henkilöt, joita he oleskelunsa aikana tapaavat ja jotka lisäävät kertomukseen oman näkemyksensä. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole kovin miellyttävä, joten heihin ei kiinny eikä heidän kohtaloistaan kanna suurempaa huolta. Herkullisin kuvaus on hotellin yrmeästä ja palveluhaluttomasta vastaanottovirkailijasta Sinikasta, joka haaveilee laulajanurasta ja pääsystä suureen maailmaan. 

Rajamaa-teoksessa yksityiskohdilla ei mässätä, vaan kaikki turha on riisuttu pois. Silti se onnistuu kertomaan henkilöidensä elämästä kaiken oleellisen. Jännittyneen ilmapiirin aistii ja loppuratkaisua odottaa hieman peloissaan, vaikka jo kirjan alun perusteella tietää, mitä tuleman pitää. Varsinainen tarina kertoo meille vain sen, miten puolisot saapuvat suhteessaan viimeiselle rajalle ja miksi se raja ylitetään.

RUSHDIE, SALMAN: Kultainen talo

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: The Golden House

Suomennos: Maria Lyytinen

René asuu New Yorkissa miellyttävällä Greenwich Villagen alueella, missä isojen talojen väliin jäävät yhteiset Puutarhat. Ilmapiiri on turvallinen, onnellinen ja mielikuvitusta ruokkiva – siitä pitävät huolen hipahtavat professorivanhemmat. Poika on filmi-intoilija ja unelmoi jo varhain oman elokuvan tekemisestä. Aihe kuitenkin puuttuu.

Vuonna 2009 René löytää aiheensa, sillä silloin naapurustoon muuttaa Nero Golden kolmen poikansa kanssa. Nero on seitsemänkymppinen karski ja karkea mies, jota ympäröi salaisuuden kehä. Hän ei halua paljastaa sitä, mistä on tullut eikä sitä, miksi on kotomaastaan lähtenyt. Hän ei paljasta sitä, miten on omaisuutensa hankkinut. Kartano, jonka hän on ilmeisesti omistanut jo pitkään, saa omistajansa mukaan nimeksi Golden House eli Kultainen talo.

Se on jotenkin karmiva paikka. Kuin joku Perhe Addamsin kartano. Eikö sinusta koskaan tunnu siltä, kun olet siellä? Se on kuin kummitustalo. Juurettomine rikkaineen, jotka ovat hylänneet menneisyytensä ja kulttuurinsa ja nimensä. Ja menneet kuin koira veräjästä, täydestä, vain kohdalleen sattuneen ihonvärinsä ansiosta.

Kirjassa näkökulma on Renén. Aluksi hän esittelee perheen jäsenet yksi kerrallaan. Pojista vanhin on tietoviisas Petronius eli Petja, joka Aspergerin ja agorafobian vuoksi on linnoittautunut omaan huoneeseensa tietokonepelejä tekemään. Hänen täysiveljensä on Lucius Apuleius eli Apu, mystiikkaan taipuvainen muotokuvamaalari, notkeapuheinen seurapiirihai ja naistenmies. Petjan ja Apun velipuoli on Neron satunnaisen naissuhteen tuotos Dionysos eli D., kuvankaunis androgyyni hahmo, joka ei tiedä ollako mies vai nainen.

Henkilöiden esittelyn jälkeen ryhdytään kuvaamaan tapahtumien vyöryä. Joku henkilöistä onnistuu rakkaudessa ja herättää joillakin tahoilla mustasukkaisuutta tai huolta. Joku menestyy työssään, rikastuu tai saa mainetta, mikä saa jotkut kateellisiksi. Perheenjäsenten välille aukeaa juopa. Ja sitten menneisyys viimeinkin tavoittaa heidät traagisin seurauksin.

René on päässyt kaikkien perheenjäsenten uskotuksi, joten taltioitavaa riittää. Hänen kiinnostuksensa elokuvista näkyy kerronnassa, sillä toisaalta teksti saa paikoin elokuvakäsikirjoituksen muodon ja toisaalta tapahtumat vertautuvat klassikkofilmeihin tai -romaaneihin. Välillä tuntuu siltä, että kaikki päähenkilöt esittävät jotain roolia ja ovat todellisuudessa ihan muuta. Yksityiskohtia ja kuvailuja on paljon, mutta itse kirjan juoni on helposti seurattava ja jopa jännittävä.

Kultainen talo -romaani sivuaa myös Yhdysvaltain politiikka ja on selvästi myötämielinen demokraateille. Sävy on melko ironinen ja paisuu äärimmilleen sitten, kun presidentinvaaleihin ilmoittautuu Jokeri, joka kaikkien yllätykseksi myös voittaa vaalit. Ei liene epäselvää, kehen tässä viitataan.

… yhdestä asiasta kaikki, sekä kiihkeät kannattajat että katkerat vastustajat, olivat yhtä mieltä: mies oli aidosti mielipuoli. Ällistyttävää ja täysin ennenkuulumatonta näissä vaaleissa oli se, että miestä kannatettiin juuri siksi että hän oli mielipuoli, ei siitä huolimatta.

Tosin tuohon kyseiseen henkilöön voisi viitata myös Nero Goldenin hahmo, kerskaileva epämääräisten bisnesten taitaja.

Kukaan ei hallitse kauppojen hieromista paremmin kuin minä, sen voin vaikka vannoa. Mutta minun makuuni Amerikka on liian kiinni Jumalassa, turhan taikauskoinen, ja minä taas en ole niitä miehiä. Sellaiset touhut häiritsevät kaupantekoa. Kaksi plus kaksi on neljä, niin minä uskon. Muu on pelkkää höpinää ja horinaa. Neljä plus neljä on kahdeksan. Jos Amerikka haluaa hyödyntää todelliset kykynsä, saavuttaa unelmansa, sen on käännyttävä Jumalasta kohti dollarin kuvaa.

Kirjan henkilöt eivät ole pyhimyksiä, ei edes kertoja René, koska tilaisuus tekee ihmisestä niin helposti heikon. He saattavat kuitenkin pyrkiä kohti parempaa kukin omalla tavallaan, joko aidosti hyvää tarkoittaen tai pelosta. Kuka oikeasti on hyvä ja kuka paha?

Voiko olla hyvä ihminen, jos on myös paha? Voivatko pahuus ja hyvyys elää rinnakkain, ja jos voivat, tarkoittavatko nuo käsitteet enää mitään, jos ne survotaan tukalaan ja kenties täysin yhteensopimattomaan liittoon keskenään? Vaikka saattoihan se olla niinkin, mietin, että kun hyvä ja paha eroteltiin toisistaan, kumpikin muuttui yhtä tuhoisaksi voimaksi; että pyhimys oli yhtä karmea ja vaarallinen olento kuin täysiverinen roisto.

KINNUNEN, TOMMI: Ei kertonut katuvansa : vaellusromaani

 Kustantaja: WSOY 2020

Viimeiset saksalaissotilaita kuljettavat laivat lähtevät Narvikista keväällä 1945. Saksalaisille työskennelleistä suomalaisista ja norjalaisista naisista mukaan pääsevät vain raskaana olevat ja muut jäävät rannalle katselemaan.  Mikä heidän kohtalonsa tulisi olemaan?

Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisina, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä…

Pelättyjen venäläisten sijasta paikalle saapuvat norjalaiset, mutta kyllä hekin ajavat "saksalaishuorilta" hiukset pois. Suurin osa naisista kuljetetaan Osloon, mutta yksi autoista lähtee omille teilleen ja vie lastinaan olleet kymmenen suomalaisnaista Kilpisjärvelle johtavan tien päähän. Joukko lähtee hämmentyneenä kulkemaan.

Suomen puolella joukko vielä jakaantuu. Viisi naista jää odottamaan rajavartijaa ja viisi lähtee omin päin taivaltamaan. Heidän toiveenaan on päästä pujahtamaan kotiin niin, ettei kenellekään paljastuisi, missä he ovat olleet ja mitä tekemässä. Pitkän patikoinnin aikana ehtii pohtimaan sopivaa selitystä poissaololleen.

Vaeltajat eli Aili, Irene, Saara, Veera ja Katri ovat eri-ikäisiä ja sekä taustaltaan että yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaisia. Erilaisia ovat syytkin, miksi kukin on saksalaisten matkaan lähtenyt. Joku on lähtenyt, koska saksalaiset maksavat työstä hyvää palkkaa. Joku halusta auttaa. Joku hyväuskoisuuttaan. Joku pelkästä mielijohteesta tympäännyttyään entiseen elämäänsä.

Jokainen oli jättänyt kotinsa vain siksi, että siinä tilanteessa oli ollut järkevämpää lähteä kuin jäädä. Ei kukaan olisi etukäteen kyennyt kuvittelemaan tapahtumien järjestystä sellaiseksi, jonka lopputuloksena he istuivat hiuksettomina tuntemattoman miehen lauteilla keskellä loputonta metsää ja kihnuttivat rupia irti toistensa takaraivosta.

Ensi alkuun taivallus sujuu toiveikkaassa hengessä laulujen ja kaskujen voimalla, mutta vähitellen hävitetty Lappi vie puhdin. On kylmä. On nälkä. Ovat rikki hiertyneet jalat. On oman sänkipäisyyden synnyttämä pelko. Mielen ja kehon valtaa turtumus. Alkaa miettiä, onko sittenkin syyllinen johonkin. Olisiko pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja? Vai olisiko erilainen valinta johtanut vieläkin pahempaan tilanteeseen?

Jos he erottivat kaukaa jonkun tulevan tiellä heitä vastaan, he poikkesivat varovasti metsään ja odottivat siellä, kunnes kulkija meni ohi. Mikäli törmäsivät johonkuhun yllättäen, he painoivat katseensa maahan ja välttivät sanomasta vastaantulijalle muuta kuin lyhyen tervehdyksen. Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta.

Vaelluksen mittaan naiset tutustuvat toisiinsa ja samalla heihin tutustuu myös lukija. Irene ja hänen elämänvaiheensa tulevat tietenkin tutuimmiksi, koska asioita tarkastellaan paljolti hänen kauttaan, mutta kiinnostavin on ehkä sittenkin rohkea ja aloitekykyinen Siiri. Hän toivoi sota-ajan murtavan perinteisiä sukupuolimalleja, mutta toisin kävi.

Varsinkin armeijassa naisista vaiettiin, ikään kuin kaatuneiden ruumiit olisivat itsestään löytäneet tiensä arkkuihin tai asetakit puhdistuneet kenenkään niitä pesemättä. Naiset pääsivät kertomuksiin vain auttavina lottina, kaatuneiden itkevinä äiteinä tai lehtikuvien hymyilevinä tyttöinä, jotka olivat asetelleet päähänsä sotilassuikan keimailevasti kenolleen… Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kinnusella tyyliseikat ovat hallussa. Esimerkiksi Irenen etäiseltä ja viileältä vaikuttava ajattelutapa on varmastikin suojautumiskeino oudossa tilanteessa. Ilmapiiri lämpenee vähitellen ”sisarta ei jätetä” -henkiseksi, kunnes nainen toisensa jälkeen erkaantuu ryhmästä ja vain Irene jää jäljelle. Hänen uhmakkaan ratkaisunsa kokee ensin yllättävänä, mutta tarkemmin ajatellen oikein sopivana tarinan päätepisteeksi. Hän on se nainen, johon kirjan nimi viittaa: ”ei kertonut katuvansa”.

SOUDAKOVA, ANNA: Mitä männyt näkevät

Kustantaja: Atena 2020

Anna Soudakova (s. 1983) syntyi Leningradissa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana perheensä mukana Suomeen. Mitä männyt näkevät on Soudakovan esikoisteos ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan. Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu sairaalaan, vanhan miehen vuoteen äärelle. Ukki keventää tunnelmaa ja kiteyttää asioiden tärkeysjärjestyksen halatessaan pientä lapsenlapsenlastaan: ”Kaikkein tärkein ihminen. Se on tässä.”

Siirrytään ukin muistojen alkuun. Kesäkuussa 1936 Juri (Jura) täyttää viisi vuotta. On turvallista ja huoletonta. Syödään herkkuja ja lauletaan. Aikuiset salaavat huolensa kadonneista sukulaisista. Syksyn tullessa perheestä on jäljellä enää mummon ja vaarin hoitamat Jura ja isosiskonsa Maria; äiti ja isä, tädit, sedät, serkut – kaikki ovat poissa eikä heidän kohtaloistaan kerrota omaisille mitään.

Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.

”Isänmaan vihollisten” omaiset karkotetaan Leningradista Taškentiin. Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin, jossa ei kurituksia ja nöyryytyksiä säästellä. Ammattia ei petturivanhempien jälkeläinen voi vapaasti valita eikä hyödyntää todellista lahjakkuuttaan, mutta ahkera ja tunnollinen Juri valmistuu kuitenkin insinööriksi.

Lastenkodin koulussa opiskellaan jossain kaukana, kuin toisella planeetalla tapahtuvia ihmeitä, valloituksia ja mahtipontisia voittoja. Kaikesta siitä oli kiittäminen Aurinkoisää, joka valvoo kaikkialla, myös luokkahuoneessa seinällä roikkuvassa kuvassa. Aurinkoisä on pelastanut heidät ja antanut vakaan kodin ja huolehtinut siitä, etteivät heidän petturivanhempansa voi enää myrkyttää lastensa mieltä.

Petroskoilaisella traktoritehtaalla nuorella Tanjalla on omat ongelmansa. Hänen äitinsä ja sisarpuolensa sukunimi on turvallinen Artamonov, mutta Tanjalla on Kanadasta Karjalaan tulleen suomalaissyntyisen isän mukaan epäilyttävä Hall. Eräänä päivänä Tanjan huomiota kiinnittää työpaikalla kuulutus, jossa puhelimeen kutsutaan Juri Artamonovia. Sukulainen?

Puute ja selviytyminen kulkevat mukana aamusta iltaan. Äänetöntä taistelua pitää käydä yhtä aikaa useammalla rintamalla. Heille huonetta vuokraavien naapureiden kanssa, joiden mielestä he ovat aina tiellä, pitävät valoja päällä liian myöhään, sulkevat ovet äänekkäästi, keittävät liian usein vettä ja kuivattavat pyykkejään turhan pitkään pihalla…. Leipäkaupan myyjän kanssa, jonka hyllyt ovat aina tyhjät, mutta tiskin alus turpoaa lahjuksia odottavia ruokatarvikkeita. Yhteiskunnan kanssa, joka on ottanut silmätikukseen tytön, jonka passissa lukee kansallisuutena ”suomalainen”.

Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat tyttären. Muutetaan Leningradiin, opiskellaan lisää. Elämä muuttuu vähitellen vapaammaksi ja vauraammaksi ja 1980-luvun lopulla on jo mahdollista saada asunto kokonaan omaan käyttöön, oma auto ja datša Tveristä. Samaan aikaan arkistot aukeavat, omaiset saavat tietoa ja sodan aikana syyttöminä teloitetut rehabilitoidaan. Karjalasta löytyvät Sandarmohin mäntymetsästä tuhansien teloitettujen joukkohaudat, minne Jurikin voi nyt kiinnittää ristiin viisi muistolaattaa.

He sytyttävät viisi hautakynttilää ja asettavat ne sammaleelle. Hengittävät metsän hiljaisuutta. Ottavat vastaan elokuun auringon siunauksen. Maria pyörittää sormissaan männyn rungon pihkaa. Tartuttaa siihen nämä tunteet ja muistot, tuoksut ja äänet, sammaleen pehmeyden jalkojen alla ja kaikki nämä ihmiset, tutut ja tuntemattomat – elävät ja nukkuvat.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa ja naapurimaa Suomi avaa ovensa suomalaistaustaisille inkeriläisille ja ennen sotia Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten jälkeläisille. Jurin perhe ei pitkään mieti. Nyt on edessä uusi kulttuuri ja uusi kieli, mutta Juri sopeutuu tähän kiitollisena. Vielä hänen pitää kuitenkin kokea se, miten Venäjällä historia muokataan uusiksi – sen mukaan Sandarmohin joukkohaudat olisivatkin suomalaisten sodan aikana teloittamien venäläisten hautoja. Petos on musertava.

Mitä männyt näkevät -romaani kertoo hirveistä ajoista ja hirveistä asioista, mutta se kertoo myös sitkeydestä, peräänantamattomuudesta, uskosta ja rakkaudesta. Kieli on kaunista ja kiihkotonta, välillä hieman ironista, mikä lisää tarinan vaikuttavuutta.  Ilmeikkäät luontonkuvaukset tuovat lukijan koettavaksi äänet, värit ja tuoksut. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.